Kadulla kävelee kaunis nuori nainen. Tällä on päällään ihan normaalit vaatteet. Hän näyttää kauniilta, vaikka veikkaan ettei hän sitä itse tiedäkään. Ihmiset murehtivat aina aivan vääristä asioista. Jos joskus itseinhoa opitaan purkittamaan, lasipurkit loppuvat kaupoista samantien. Veikkaan, että myös metallitölkit.

Seuraan katseella kuitenkin niin pitkään kuin pystyn. Silmäni eivät enää ole pitkään aikaan olleet entisensä, ala-asteella sain lyijykynästä silmään kun kuvaamataidon parini innostui lisäämään työnsä vaikuttavuutta elehtimällä käsillään. Olihan se vaikuttava, varsinkin sen jälkeen kun puolet silmästäni oli valunut hänen paperilleen. Kai se sillä sitten lopulta jonkun Osuuspankin piirustuskilpailunkin voitti.

Minä taas vietin useamman viikon silmäklinikalla lasisilmiä sovitellen. Olin kovin pettynyt, kun valikoimasta ei löytynyt Turtles-kuvioitua lasisilmää ollenkaan. Jouduin sitten tyytymään normaaliin ja pienen sieluni lannistamiseksi vielä täysin samanväriseen kuin ainut ehjä silmänikin oli. Tätä taiteellisuuden ja erilaisuuden patoamista ja karsimista olen saanut kestää koko elämäni ajan. Minusta olisi voinut tulla vaikka Van Gogh, enkä tarkoita sitä perunalaatua. Minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, mutta minusta ei tullut.

Tässä minä edelleenkin istun tien laidassa ja odotan kyytiäni. Alan kuitenkin miettimään, että saatoin tehdä virheen tilatessani taksin sijasta kilpikonnan. Mutta puhelinkopissa numeroa puhelimeen nakuttaessani en muistanut kilpikonnien olevan hitaita. Eikä kovin mukaviakaan, kilpikonnalla istuessa alaselkä on ikävän kovilla. Puhumattakaan tarjoilusta, tarjoilu on ensiluokkaisen huonoa. Jos tilaat shampanjaa, saat vettä. Jos tilaat vettä, saat vettä. Jos tilaat juustopekonimunavoileivän, saat vettä. Ihmettelen aina, mistä sitä vettä oikein riittää.

Mutta voi veljet, kun kilpparikyyti pääsee kuivalta maalta märälle merelle. Kyyti tasoittuu silkinpehmeäksi etenemiseksi. Ei se nopeaa silloinkaan ole ja tarjoiluna on edelleen pelkkää vettä. Enkä minä halua merelle tai veteen muutenkaan. Mutta eihän kilpikonna ymmärrä puhetta, tai edes tiedä että minä olen maksavana asiakkaana kyydissä. Mistä se sen voisi tietää. Mutta vedessä selkäni on ainakin turvassa.

Kyytini tulee. Hyppään kilven päälle ja koitan ottaa mahdollisimman hyvän ja rennon asennon. Huomaan heti, että kyytini lähtee kulkemaan aivan päinvastaiseen suuntaan siitä minne olisin halunnut. En kuitenkaan panikoi ja tilaan juustopekonimunavoileivän ja vettä.

Julkaistiin: keskiviikko, huhtikuu 14, 2010 klo 20:50.