1a) Kokoomuksessa on pelkkiä kuvottavia ja limasia mulkkuja jotka ajattelevat pelkästään rahaa, ja nimeomaan omaa rahaansa. Ehkä myös kaverin rahaa, jos se merkkaa itelle enemmän rahaa. Ja ajattelee ne myös niitten rahoja, joilla rahaa on paljon. Ja nuorten sarjan tässä vaalikavalkadissani voittaa ylivoimaisesti kuuluisat Kokoomusnuoret. Sen limaisempaa ja vastenmielisempää pyrkyriporukkaa saa hakea. On ilahduttava nähdä, että aikuisista kokoomuksen poliitikoista pinnalle pulpahtaa kuitenkin ihmeen hyvällä prosentilla ihan fiksuakin porukkaa. Ilmeisesti siis iso osa näistä limaisimmista pyrkyrijunioreista tukehtuu omaan erinomaisuuteensa ja paatokseensa jo uriensa varhaisessa vaiheessa.

1b) Kokoomuksen kategoriaan kuuluu myös RKP, eli ruotsalainen kokoomuspuolue, mutta päätin jakaa pykälän kuitenkin kahtia, sillä RKP:lla on omat mielenkiintoiset vivahteensa tähän Kokoomuksen jännään aatteeseen. Tärkeimpänä teesinä tällä puolueella lienee se, että pakkosuomi pitäisi kouluista lopettaa ihan samantien. Toisena tulee sitten se, että kuten RKP:ssa on jo pitkään tiedetty, pitäisi viimein saada koko Suomenkin tietoisuuteen että suomea äidinkielenään puhuvat pitäisi julistaa alemmiksi ihmisiksi verrattuna ruotsin kielisiin. Lisäksi RKP vielä kiristää kokoomukselaista talouspolitiikkaa niin, että vain paljon rahaa omistavien ruotsin kielisten raha merkitsee. Muut saa vaikka juosta perseeseen.

2.) Demarit on ehkä vielä Kokoomustakin kuvottavampaa sakkia mitäänsanomattomine tyhjine mielipiteineen, joita ei uskalleta sanoa ääneen koska joku voi suuttua jossain. Demareilla on kova halu päättää ihmisen puolesta kaikki, mitä ihmiset syövät, mitä he juovat, milloin he saavat mennä kauppaan ja millä jalkakäytävällä tarvitsee kävellessä pukea päälle kypärä, polvisuojat ja pamppers-vaippa.

3.) Keskustalaiset on demareille sukua sikäli, että heiltäkään ei irtoa mielipidettä kuin syksyn kyntösäistä ja siitä kuinka EU polkee poloisia maajusseja jatkuvasti. Tuet eri riitä edes uuteen kymmenen traktorin laivastoon ja luksusmersuun kuin kaksi kertaa vuodessa ja jossain välissä pitäisi vielä istuttaa hiukan sokerijuurikastakin. Mistään muusta keskustalaisillakaan ei mielipiteitä ole. Tosin, unohdin idyllisen puutarhakaupungin jossa suurissa suunnitelmissa kaiken keskustana on jättimäisten omakotitalojen ympäröimä maatila. Muutenkin, 90 prosentille kansasta tähän puolueeseen assosioituu kuitenkin enimmäkseen lautakasat ja uuniperunat.

4.) Vihreistä löytyy yllättäen muutama ihan fiksukin jannu, joita ylemmistä valitettavasti saa etsiä täikammalla. Kyllähän Kokoomuksesta ehkä pari ihan asiallistakin jannua kaikkien limaa valuvien pyrkyrien keskeltä löytyy, mutta yllättäen Vihreissä niitä on hiukan korkeammalla prosentilla. Toki sitten tasapainottavana voimana keskiarvon pitkälle miinukselle lanaa kaikenkarvainen hygieniatta elävä hippipopulaatio, joilla sitten demareitten ja jyväjemmareitten vastaisesti löytyy mielipide ihan kaikkeen ja vuoropäivinä kysyttäessä mielipide todennäköisesti vielä vaihtuu. Ja kaiken kruunaa viimeaikojen täysi mielipidettömyys ja munattomuus.

5.) Viidenteen kategoriaan kuuluu sitten tämä sekalainen sakki perussuomalaisia. Siellä on sitten kanssa oikein edustava otos erilaista natsia, ihmisvihaajaa ja isän maan puollustajaa. Mielipiteitä löytyy kovastikin, mutta kaikki tuntuvat loppujen lopuksi pyörivän sanojen neekeri ja mutiainen ympärillä. Tietysti oma tilauksensa tällaisellekin puheelle on, sillä hengenheimolaisia näillekin neropateille tuntuu kokoajan löytyvän. Sanokaa mun sanoneen, että kun kaikki pertsat, natsi-ranet ja ykät saadaan joskus uurnille äänestämään niin perussuomalaiset tulee vielä tekemään melkosta tuhoa. Noita ns. nukkuvia (eli sammuneita) äänestäjiä tällä puolueella kun on kaikki ojat ja natsien kerhotalot täynnä. Soini vänkää, heittää hassun heiton ja taas se Kolmannen linjan spurgu hörähtää ja oksentaa Halla-Ahon vaalinumeron äänestyslipukkeeseensa.

6.) Sitten on vielä tämä Jeesuksen valittu puolue joka uskoo kivenkovasti kondomien pahuuteen, siihen että tiedemiehet kusettavat pientä ihmistä evoluutiolla ja siihen kuinka Jeesus ihan oikeasti ristiinnaulittiin, kuoli, haudattiin, astui alas tuonelaan ja kolmantena päivänä nousi kuolleista. Mitä tähän kaikkeen edes voi kommentoida. Nämä kaikki pitäisi pakata ilmatiiviiseen Nooan arkkiin ja lähettää raketilla Veenukseen ihailemaan Jumalan kätten jälkeä. Puolue uskoo vankasti homojen kadotukseen, vaikka en yhtään ihmettelisi vaikka latentteja tästä puolueesta löytyisi enemmän kuin muissa on kaapista tulleita yhteensä.

7.) Seitsemänteen, ja toistaiseksi viimeiseen kategoriaan kuuluvat sitten kaikki muu paska, jota puoluekartalta löytyy. En jaksa tuhlata aikaani tämän paskan hypistelyyn sen enempää, en vaikka kädet täytyy tämän jälkeen kuitenkin jo pestä.

8.) Jos mä nyt sitten jotain kriittistä unohdin, niin sanotaan nyt vielä varastoon sekin että ihan hirveetä paskaa sekin on minkä unohdin.

Voitte siis varmaan kuvitella, että on vaikea löytää ehdokasta. Politiikka on erinomainen esimerkki siitä, kuinka tyhmiä ihmiset ovat. Sinne arvotaan sinänsä ihan demokraattisilla vaaleilla jotain idiootteja ja kusipäitä päättämään asioista joista he eivät tajua helvetinpaskanvertaa.

Siinä kuitenkin kelluimme ulapalla, pienessä soutuveneessämme. Olin luvannut soutaa, olihan minulla sentään kädet sitä varten. Eihän meidän pitänyt Saaristomerelle asti soutaa, mutta en malttanut lopettaa ennenkuin kaikki maa oli kadonnut horisonttiin. Vaikka Miki olikin kädetön, hän oli varsin näppärä räiskäleenpaistaja. Siinä läppää heittäessämme Miki loihti meille kunnon räiskälelounaan veneestä löytämistään aineksista. Paistamiseen tarvittavan nuotion päätimme rakentaa veneen keulaan, sillä siellä se oli paremmin tuulen suojassa.

Räiskäleitten syömisen jälkeen katsoimme hetken televisiota. Sieltä tuli vuoden 1964 olympialaisten avajaiset. Minua itseäni avajaiset eivät jaksaneet kiinnostaa, mutta Miki oli innoissaan ja selitti minulle olympialajien osallistujien voimasuhteita. Minun onnekseni maininki sai minut nyökkäilemään suunnilleen Mikin tarinoitten tahdissa ja hänen huomaamattaan vaivuin syvään horrokseen. Mietin räiskäleitä ja sitä miten mainiosti ne kelluivatkaan vedessä.

Olympialaisten avajaiset saatiin päätökseen samalla hetkellä, kun veneemme pohjatappi irtosi suuren vesisuihkun saattelemana. Veneen pohjatapin reijästä kurkkasi veneeseemme aika väsyneen oloinen Charlie Sheen. Hän pahoitteli kovasti pois lentänyttä pohjatappi ja lupasi kunniasanallaan ostaa tilalle uuden, jahka pääsisi tulevalla viikolla käymään Itäkeskuksen Citymarketissa. Samaan hengenvetoon hän esitti myös vienon toiveen siitä, että saisi muutaman räiskäleen mukaansa. Minusta se oli hyvinkin kelvollinen pyyntö ja kieräytin muutaman räiskäleen folioon ja annoin Charlien vietäväksi.

Kyllähän minä tiesin, ettei se niitä itselleen vaan kokkeliin vaihtaakseenhan se ne pyysi. Muttei se minua niin kiinnostanut, sysäsin sen mielessäni syrjään ja kylvin hetken antamisen tuomassa hyvänolon tunteessa. Sitä nautintoa ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauaa, sillä pian havaduin Mikin innostuneeseen vikinään. Hän oli huomannut veneen pohjatapin reijästä purskuavan veden ja joi sitä ahnaasti. Katselin näkyä vaikuttuneena ja sytytin mahorkkasätkän.

Pian Miki olikin juonut tyhjäksi koko Itämeren. Sanoi, että oli juuri sopivan suolaista, aivan kuin Vichyä ja veikkasikin että Itämereen oli aikanaan kaadettu paljon Vichyä. Minustakin se kuulosti varsin hyvälle teorialle ja kirjasin sen ylös vihkoseeni johon kirjoitin kaikki asiat, joista aijoin tehdä tieteellisen artikkelin. Olin hyvin arvostettu tohtori ja minulla oli julkaistuna monta tieteen peruskiviin kuulunutta teosta.

Nautimme vielä hetken kesäauringon lämmöstä. Sitten Miki kapusi pois veneestämme ja kantoi minut ja veneen lähimpään vierasvenesatamaan.

Lähetin matkalla postikortin Kiovaan.

Sukelsin pesusienen, koska olin likainen. Likainen siitä mitä tein, likainen siitä mitä minulle tehtiin. En ole maailman vanhimman ammatin harjoittaja, maksan veroni kuin kunniallinen kansalainen. Pizzoistani lähtee työeläkemaksut ja ennakkopidätykset, kuin muuttolinnut syksyisin matkustavat Thaimaaseen irstailemaan ladypoikien kanssa. Pizzoissani on myös erittäin ensiluokkaiset ainekset ja einekset, pakasteherneitä ja pakasteesta otettua mustelmille ja urheiluvammoille tarkoitettua kylmägeeliä. Kylmägeeli valuu suoraa selältäni suoraan pizzalle korvaten pohjalle laitettavan punaisen ketsupin sinisellä geelihohteellaan.

Pesusieni on kuin ihmisen sielu, se absorboi ympäriltään kaiken veden ja puristaessa se pisaroi pitkin aamukasteettomia ruohonkorsia illalla, nousten korsille aamulla aamukasteena. Aamukaste illalla on kuin postikortti, joka tuli ennenkuin se lähetettiin. Laitan postimerkin pesusieneeni ja lähetän sen, Pasilan postikeskuksen kautta jokaiselle sukulaiselleni jotka ovat lähteneet siirtolaisiksi perustamaan uutta mannerta. He lähettävät minulle rahaa ja erilaisia muita hyödykkeitä, joilla ostan lisää pesusieniä joita lähettää heille. Välillä käytän osan rahasta uuteen snorkkeliin, sillä jyrsin sukellellessani snorkkelin vartta kuin Halvan maukasta lakritsaa.

Minulle ei pesusienen vieressä oleva hohtava lähes keilapallon kokoinen helmi kelpaa. Tiedän, että helmestä olisi ainoastaan haittaa pesusieniharrastukselleni. Pesusieniharrastukseni on se, joka pitää minut pinnalla ja puhtaana. Pesusieneni on minulle kaikki se, jota yhteiskunta ei minulle voi tarjota. Pesusieneni on minulle työpaikkani ja se on minulle virkistysmahdollisuus. Virkistysmahdollisuus, jota yhteiskunta ei minulle tarjoa. Minua ei kiinnosta discojooga eikä yleisurheilun EM-kisat. Minua kiinnostaa pesusienet ja hiukan myös korvasienet. Korvasienet pitävät minut raivoraittiina ryöppäyksen jälkeen ja pesusienet pitävät sieluni ja olemukseni puhtaana.

Pesusienisukelluspaikkani yllä kelluu pesusienensukellusveneeni. Tukikohtani, jolta merirosvoan merta ja pesusieniä. Pesusienet ovat minulle kuitenkin ystäviä, ystäviä jotka uhraavat osan itsestään yleisen ja paremman hyvän puolesta. Minä olen pesusienikeisari ja se on ainoastaan rosvoamani meren ansiota. Rosvoamieni merien ansiota.

Olen rosvonnut jo Tyynenmeren, seuraavaksi liitän kokoelmaani olohuoneeni seinälle Atlantin. Mustameri ei sovi sisustukseeni, sisustuksessani tummat värisävyt eivät sovi pastellikeittiöni ja neonolohuoneeni sävymaailmaan, musta masentaa minua. Musta oli vanha talonikin, sen palettua viime keskiviikkona. Se paloi ja roihusi kaikissa punaisen sävyissä. Punainen meri meni mukana eikä kotivakuutus korvannut. Vakuutusasiamies totesi lakonisesti meren ylittävän korvaussumman.

Metsästän sieniä, pesusieniä, korvasieniä ja meriä.

Mietin mielessäni myös, kuinka pelastan onnettomuuden jälkeen muita. Otan tilanteen haltuun ja pelastan. Jälkeenpäin ihmisten kiitellessä sanon vain tyynesti, että en pidä itseäni sankarina ja tein vain sen mitä toivon että jokainen tekisi samanlaisessa tilanteessa. En anna lehtiin haastatteluja omalla nimelläni, koska en halua julkisuutta. Kotiin päästyäni lysähdän kasaan eteisen nurkkaan ja tärisen ja itken pitkän aikaa. Tämä on siis kuvitelmani, kuvitelmatkaan eivät saa olla liian ylväitä, niissäkin pitää näyttää heikkous.

Istun kuitenkin edelleen bussissa, ja pelkään kuitenkin lentäväni onnettomuustilanteessa rikkonaisesta ikkunasta kaatuneen bussin alle.

Mietin myös, kuinka helppoa olisi olla lumihiutale. Lumihiutaleitten ei tarvitse pelastaa ihmisiä kaatuneista onnettomuusbusseista. Vaikka talvella tapahtuvissa linja-auto-onnettomuuksissa lumihiutaleita jää vääjäämättä kaatuvan linja-auton alle, en ole kovinkaan peloissani. Enää en edes ole varma, olenko lumihiutale, linja-automatkustaja vaiko ihminen.

Olen maahanmuuttajalumihiutale, sadan Saharaan jouluaatoksi. Kaikki katsovat minua oudosti, eivät ole uskoa silmiään. En löydä kavereita, minusta tuntuu etten pysty integroitumaan yhteiskuntaan. Kuuma ilmasto, erikoinen kieli ja kulttuurit. En pysty omaksumaan niitä, minulla on vaikeaa. En pysty lämpenemään uudelle kotimaalleni, minulla on kova ikävä. En osaa kieltä, jokapäiväisestä elämästäni tulee työlästä ja vaikeaa. En saa työpaikkaa, teen pätkätöitä pakastevarastolla. Haaveilen palaavani sinne mistä tulin.

Ajan myötä muutun vesipisaraksi. Olen jo hieman paremmin sisällä uudessa yhteiskunnassani, mutta olen silti erikoinen näky. Minua ei tunneta, minulla on vain muutamia ystäviä. Minua tuijotetaan edelleen, vaikka minua kohti ollaankin nykyään ystävällisempiä. Välillä minua oikein jumaloidaan, mutten osaa alun jälkeen enää sanoa, huijataanko minua vain. En edelleenkään osaa kieltä kunnolla ja jokapäiväinen elämäni on edelleenkin vaikeaa. Harvat ystäväni kertovat, että kohta helpottaa. En ole varma, uskonko heitä.

Kuumuus palaa ja integroidun lopulta yhteiskuntaan. Häviän muitten sekaan, minua ei enää erota mitenkään. Enää en voi palata sinne mistä tulin, siellä olisin erikoinen. En kuitenkaan vieläkään tunne itseäni juurtuneeksi. Käyn Antarktiksella ja sielläkin minua katsotaan oudosti. Juureni on revitty irti ja minua pelottaa. Palaan kuitenkin Saharaan, jossa minulla alkaa olemaan suhteellisen hyvä elämä. Elämäni vesihöyrynä.

En usko, että olisi kovinkaan helppoa olla lumihiutale. Minulla on suhteellisen paljon helpompaa, kuin lumihiutaleella. Olen silti hieman kateellinen siitä, etteivät lumihiutaleet joudu linja-auto-onnettomuuksiin. Lumihiutaleet eivät myöskään maksa linja-autokyydeistään. Voi niillä on niin kovin paljon helpompaa.

Kirjoitan kalenteriini, että seuraavassa elämässäni olisin lumihiutale.

Poimin katukäytävälle jätetyn eilisen sanomalehden ja luen sieltä huomisen ilmoitukset. Läheiselle seeprafarmille etsitään seepra-lomittajia kesäksi. Olen siis tietysti tänäkin kesänä työttömänä, kun en tahdo saada enää töitä mansikkafarmilta. Mutta minusta se viimekesän virhe oli ihan hyväksyttävä, mistä minä olisin voinut tietää ettei niitä aaseja voi syödä. Helvetti, mitäs piti niitä siinä juomapaikan vieressä. Mulle on opetettu että haarukka on vasemmalla puolella ja veitsi oikealla puolella lautasta.

Kyllähän mä varmaan oon leijona. Ei sille mitään mahda. Olisi pitänyt pienenä seurata enemmän koulun opetusta. Siellähän se ois selvinnyt. Kaikki sanoi, että “lue matematiikkaa, lue fysiikkaa”. Ja minähän luin. Nyt siitä maksetaan sitten kovaa hintaa, mulla ei ole mitään käsitystä biologiasta, jonka pakolliset kurssit sain vaivalla läpi. Nyt osaan sitten laskea päässäni neliön neliöjuuren, mutten tunnista neliötä punajuurta. En tunnista itseänikään, en tunne itsestäni edes alkua.

Moni muu tuntee minun taskuni paremmin kuin minä tunnen ne itse. Vaikka eihän leijonilla periaatteessa edes pitäisi olla taskuja. Minulla kuitenkin on taskut ja isot taskut onkin. Vasemman puolen housujen etutaskussa on jotain painavaa, ehkä avaimet. Minun avainnippuni on nimittäin varsin iso, siinä on eläintarhan yleisavain ja lisäksi vanhanmallinen puuavain merirosvojen aarrearkkuun. Oikealla taskussa on monitoimikone, jolla voin tehdä seeprapirtelöä tarpeen vaatiessa.

Katson vielä kerran peiliin ja olen havaitsevani pienen häivähdyksen leijonaa. Heilautan harjaani keimailevasti ja voisin vaikka vannoa että kulmahampaani välähtää auringon paisteessa. Otan takataskustani tasku-Matin ja haukkaan sitä pohkeesta.

Tästäkin huolimatta olen kuitenkin saanut kokemusta erilaisesta pehmeästä laskusta. Se oli suhteellisen kaunis ja kovin luminen sunnuntai-iltapäivä, kun päätimme Aarnen kanssa lähteä pulkkailemaan. Olin juuri ostanut uuden pulkan ja se kiilsi rappukäytävässä kuin nouseva aurinko. Vahasin sitä jatkuvasti autovahalla ja voin vaikka vannoa, että se sen vaikutuksesta kulki myös kovempaa. Tai en minä sitä vielä ollut testannut, kovan vauhdin arvioin mielikuvistani. Pulkkani oli ferrarinpunainen ja siinä oli valkoisen narun päässä musta muovinen kahva perässä vetämiseen.

Siellä me sitten olimme, suuren mäen laella Aarnen kanssa. Tunnuimme todella pieniltä katsoessamme tätä järkyttävän jyrkkää mäkeä alas. Aarne oli meidät mäen laidalle johdattanut, mutta en enää ollut ollenkaan varma, oliko tätä mäkeä oikein kutsua edes mäeksi. Minusta se näytti aikalailla pystysuoralta kallioleikkaukselta, jossa ei ollut edes lunta. Aarne seisoi kuitenkin sanojensa takana, hän oli nimittäin luvannut laskea mäen vaikka siinä henki menisi. Aarne otti pulkkansa ja pyysi lykkäämään vauhtia.

Työnsin Aarnen vauhtiin ja siitähän se lähti jyrkänteen reunalta aikalailla viivasuoraan alaspäin. Olisihan siinä ollut jonkinlaiset mahdollisuudet pelastua, jos siellä alla olisi ollut vaikka jonkinlainen joki tai järvi. Mutta graniittilouhos siellä taisi olla. Näin, miten Aarnen pulkka halkesi kahtia sen osuessa pohjalle. Aarnelle kävi vielä paljon pahemmin, Aarne halkesi useasta kohdasta useampaankin kuin kahteen osaan.

Ajattelin, etten minä kyllä halua hienoa pulkkaani hajottaa. Lähdin kävelemään jyrkänteen toista, loivempaa reunaa, pitkin alaspäin. Ajattelin, että pysähtyisin sitten kun siltä tuntuu ja lähtisin sitten pulkalla loppumatkan.

Löysin mielestäni ihanteellisen lähtöpaikan ja kipusin ferrarinpunaiseen kiiltäväksi vahattuun pulkkaani. Se oli kuitenkin niin hyvin vahattu, että luiskahdin ensimmäisellä yrittämällä ohi pulkasta. Vasta oikein keskityttyäni onnistuin istumaan pulkkaan ja työnsin samantien käsillä alkuvauhdin.

Vauhti kiihtyi nopeasti erittäin lähelle valonnopeutta ja tunsin kuinka kasvoni sulivat hetkeksi. Painoin pulkkani hätäjarrua ja sain lopulta hidastettua vauhdin alle äänennopeuden. Jäin hetkeksi katselemaan maisemia, mutta havahduin pian edessäni häämöttävään patjatehtaaseen. Pulkkani ajotietokoneen mukaan törmäys oli vääjäämätön ja se tuotapikaa tapahtuikin. Onnea oli paljon matkassa, sillä onnistuin tekemään todella pehmeän laskun yhdelle tehtaan valmistamista premium-patjoista. Patjan jokainen itsenäisesti toimiva jousi otti pulkkani vastaan, kuin vaimo ottaa junalaiturilla vastaan kolme viikkoa matkoilla olleen kovasti rakastamansa aviomiehen.

No, mutta kalakeitto ei ollut se josta minun piti kertoa. Minun piti kertoa siitä, kuinka kerran aidan reunalla kävellessäni huomasin taivaanrannassa omituisen näyn. Minusta se näytti ihan metsältä, mutta se suureni pienin sykäyksin mitä kauemmin siinä sitä tuijotin. Vihreä pilvi nousi ruskean alaosan päältä ja kohta vihreä sulautui saumattomasti taivaan siniseen.

Ketähän minä tässä koitan huijata. Kalakeitto tässä mielessäni pyörii edelleen. Enkä tiedä, miksi juuri se tulee jatkuvasti takaisin. Koitan karkoittaa sitä soittamalla päässäni koko Radio Helsingin edellisperjantain paskalistan. Mutta ei auta. Kalakeitto on lohikeittoa, jossa on juuri sopivia lohenpalasia ja siististi tasakokoisiksi viipaloituja perunan palasia. Pinnalla kelluu muutama pippuri ja porkkanan palasia. Porkkanat eivät ole ylikypsiä, puruvastusta löytyy juuri sopivasti.

Juuri tällaista kalakeittoa söin jokunen aika sitten Sokrateen kanssa. Istuimme joen rannalla ja nautimme valmistamastani picknik-tarjoilusta. Istuimme viltillä jolla oli punainen kanadalaismetsurien paidasta tunnettu flanellikuvio ja viltin päälle oli levitetty mukana tuomastani eväskorista kelpo eväät. Olin pakannut mukaan pullon punaviiniä, muutamaa viinin kanssa sopivaa juustoa sekä tietysti kalakeittoa. Koska Sokrates ei suostu syömään kertakäyttöastioista, olin pakannut mukaan myös pari porsliinilautasta sekä viinilasit meille molemmille.

Mutta toisin kuin luullaan, ei se Sokrates päissään kovin välkky ollut. Emme saaneet nautittua edes molempia viinipulloja, kun Sokrates jo piirteli rantahiekkaan kuvioitaan. En viitsi niitä sen tarkemmin kuvata, mutta suhteellisen alatyylisistä kuvioista oli kyse. Koitin siirtää keskustelua takaisin elämän tarkoitukseen ja olemisen metafysikaaliseen puoleen, tuloksetta. Toverini oli aivan upoksissa piirroksiinsa.

Eikä mennyt kauaakaan, kun Sokrates siihen rantatörmälle sammui. Olin juonut sivistyneemmin ja kaivoin takataskustani tussin. Hetken mietin, mitä sillä tehdä ennenkuin vastaus rakentui selkeänä mieleeni. Minähän siinä sitten piirsin Sokrateelle viikset.

Mä en kuitenkaan aina pääse viettämään aikaa päämieheni kanssa. Joskus kaipaan tuota isäntääni todella, olen aikojen saatossa alkanut todella pitämään hänestä. Oon kai hiukan mustasukkainenkin, eihän se ole soveliasta että se flirttailee siskoni Riemun kanssa. Helvetti soikoon. Mutta onneksi, pääsen päämieheni lähelle nykyäänkin päivittäin ja usein vielä monta kertaa päivässä. Varsinkin nyt, kun hän sai uuden työpaikan ja johtotehtäviä. Eihän se niistä ilman minua selviä. Tunnen auttavani.

Inhottaa ajatellakin, mitä kaikkea se siskoni Riemun kanssa tekee. Sisko ei usko eikä kuuntele, me ei oikeastaan enää olla oltu puheväleissä moneen kymmeneen vuoteen. Mutta on mulla muitankin läheisiä. Esimerkiksi kaverini Masennus on ihan eri maata. Se on reilu jäbä ja tietää missä rajat menee, se ei mene liian pitkälle mun isännän kanssa ja mua lohduttaa sekin, että usein kun se pääsee isännän luo, minäkin olen vahvasti läsnä. Ollaan niinkun veljekset.

Edellisen kerran mä ja Masennus vietettiin pidemmän aikaa päämieheni kanssa jokunen vuosi sitten. Päämies sai sillon apteekista jotain pillereitäkin, kun se ensin oli keskustellut pitkään jonkun hemmon kanssa. Tää hemmo oli sitten lopulta antanu sille jotain pillereitä, joitten ois pitäny parantaa sen oloa. Mutten mä ymmärrä, mitä vikaa sen olossa oli. Mä koitin sanoa, että hei kyllä mä ja Masennus pidetään siitä huoli, se on meille kaikki kaikessa. Muttei se hemmo kuullut tai kuunnellut. Ei ne pillerit kuitenkaan mitään meille tehnyt ja huojentuneena saatiin olla päämiehen kanssa monta kuukautta.

Nyt taas tuntuu siltä, että Masennus ois tulossa käymään täällä mun luona. Se soitteli eilen ja kerto vaan, että oli jo tehnyt matkajärjestelyitä. Lennot oli kuulemma jo varattu ja se sano, että arvostais jos tulisin hakeen sen lentokentältä ens torstaina. Tottahan mä meen, se on mun ystäviä ja mä pidän ystävistäni huolta.

Päämies osti eilen köyttä ja tossa se nyt rasvailee sitä. En tiedä oikeen mitä on tapahtumassa, mutta Masennus sanoo että tilanne on hallinnassa. Mä uskon sitä, se on mun hyvä frendi eikä se valehtelis mulle.

Ennenkuin rankkasateet alkoivat, heroiinikoukku oli suurin ongelma. Se vei toisen enoni, siniseksi piikitetty käsi pystyssä se koitti liftata ojan pohjalta kun se löydettiin. Tai ei se liftata koittanut, mutta siltä se näytti. Kuolonkankeus oli tehnyt tehtävänsä ja taivuttanut enoni tähän groteskiin viimeiseen liftaukseen. Jos sitä tarkemmin miettii, niin liftausta rakastanut enoni taipui muutama tunti kuolemansa jälkeen siihen asentoon missä hän vietti suurimman osan elämästään. Harmi, ettei kuollut rakastamaansa asiaa tehdessä.

Nyt on muuten jo torstai. Saamme torstaisin aina kalaa tehtaalta. Kasvottomat tarjoilurobotit tuovat lautasemme postilaatikkoon, jonka kyljessä oleva punainen lippu nousee uuden silakan merkiksi. Ei sillä, että koskaan sitä kuitenkaan söisin, aikani ei yksinkertaisesti riitä. En minäkään kuitenkaan mikään taikuri ole.

Otan silti kanin hatustani ja koitan viihdyttää noin 5-vuotiasta yleisöäni. Jouduin turvautumaan siihen, kun huomasin ettei stand-up-rutiinini oikein tuntunut toimivan. Ilmeisesti pedofilia-vitsieni punchlinen ajoitus ei tänään osunut. Kani nousee hatusta sirosti ja vilkuttaa yleisölle. Yleisö ei kuitenkaan tunnu viihtyvän ja jätän asian sikseen.

Liukastun kuitenkin matkalla lattialla olevaan silakkaan ja päätän ylös päästyäni siirtyä lastenkutsujen nurkassa olevaan bariin, josta tilaan kossumaidon tuplana.

Istuin siinä baaritiskillä nauttien ilmaisia oluita, oluita joita baarimikko minulle väärinkäsityksen vuoksi tarjoili. Olin sanonut tulleeni juhlimaan syntymäpäivää, ja koska olin yksin, hän tietysti luulin syntymäpäivän olleen omani. Unohdin nopeasti koko asian ennenkuin kerkesin korjata väärinkäsitystä. Kukapa nyt ilmaisten oluitten perään pidempään miettisi.

Olen sotilas. Minulla on selässä risteilyohjus, joka on armeijani ainut. Ei meillä ollut varaa kuin yhteen, ei edes laukaisualustaan. Itseasiassa, koko laukaisualustan tarve tulikin komentavalle upseerilleni hieman yllätyksenä. En kuitenkaan ole viitsinyt sanoa, että koko kallis ohjus on ilman sitä täysin käyttökelvoton. Ei se selässä paljoa paina ja pasifismin asiallahan tässä ollaan.

Muttei mene kauaakaan, kuin huomaan, etten ole enää itseni. Olen muuttunut lasilliseksi piimää. Hetken aikaa olen jo hätääntymässä, mutta viimein tajuan sisältäväni myös maitohappobakteereita ja saan itseni rauhoittumaan. Olen koko kylän ainut rasvaton maitohappobakteeripitoinen piimä ja siitä syystä myös suhteellisen suosittu. Olen juuri kaatumassa tölkistäni lasiin, kun näen itseni peilistä. Näytän notkealta ja hyvin kalpealta. Aurinko ei yksinkertaisesti tartu kaltaiseeni piimään, en pysty ruskettumaan kuin ajan kanssa lämpimässä komerossa.

Istun puisella puistonpenkillä. Penkki ei kuitenkaan ole puistonpenkki, koska se ei ole puistossa. Se sijaitsee suunnilleen keskellä hiekkarantaa, tuulen puhaltaessa hennosti kasvoille ja kevätauringon paistaessa ujosti. Katkaisen kynteni koittaessani korkata betonista valettua olutpulloa.

Ollaan työskennelty yhdessä jo monta kymmentä vuotta, koettu kaikenlaista. Matilda on kamelini nimi, se on eri hyvä ystävä. Hiukan se ärhentelee tuntemattomille ja nuuskan käytön aloitettuaan räkimisestä ei ole meinannut tulla loppua. Olen varoitellut suusyövän vaaroista, mutta eihän tuo ota kuuleviin korviinsa. Kuulemma elämä ei ole elämää ilman nuuskaa ja syöpää.

Asumme nykyään molemmat Gizan pyramidissa, joka oli sitä ennen ollut tyhjillään jo tuhansia vuosia. Ajateltiin, että mikäs siinä vaikka joutuu hiukan remppaa tekemään kun vuokra on alhainen. Eikä näillä leveysasteilla paljon lämmitystä tarvitse kuitenkaan. Ihan ensimmäiseksi Matildan kanssa kuitenkin uusittiin tapetointi, seinillä ollut vanhanaikainen hieroglyfitapetti oli jo melkoisen rapistunut. Laitettiin tilalle taatelipalmunkuvatapettia, Matilda valitsi.

Tänä aamuna heräsimme aikaisin, koska oli tärkeä työpäivä. Olimme voittaneet tarjouskilpailusta urakan, joka oli määrä suorittaa tänään. Valitettavasti sopimuksen pykälät kieltävät minua kertomasta tästä sen tarkemmin. Liikesalaisuuksia ja muuta. En halua ottaa riskiä ja menettää tulevia projekteja.

Ehkä vielä jokin päivä muutamme pohjoiseen, viettämään eläkepäiviämme. Olemme kyllästyneet hiekkaan, hiekkaan ja taatelipalmuihin. Edes keitaat eivät enää herätä meissä niitä kauniita tunteita, tunteita jotka pitivät meidät nuorena hengissä. Nyt meidät pitää hengissä enää vesi ja anjovis-pizza. Voi miten me pidämmekään anjovispizzasta.

Tauko alkaa loppumaan. Aurinko on laskemassa, taivaanranta muuttuu vahvan oranssiksi ja suuntaamme kohti auringonlaskua ja kotiamme. Elämä on hyvää.

Seuraan katseella kuitenkin niin pitkään kuin pystyn. Silmäni eivät enää ole pitkään aikaan olleet entisensä, ala-asteella sain lyijykynästä silmään kun kuvaamataidon parini innostui lisäämään työnsä vaikuttavuutta elehtimällä käsillään. Olihan se vaikuttava, varsinkin sen jälkeen kun puolet silmästäni oli valunut hänen paperilleen. Kai se sillä sitten lopulta jonkun Osuuspankin piirustuskilpailunkin voitti.

Minä taas vietin useamman viikon silmäklinikalla lasisilmiä sovitellen. Olin kovin pettynyt, kun valikoimasta ei löytynyt Turtles-kuvioitua lasisilmää ollenkaan. Jouduin sitten tyytymään normaaliin ja pienen sieluni lannistamiseksi vielä täysin samanväriseen kuin ainut ehjä silmänikin oli. Tätä taiteellisuuden ja erilaisuuden patoamista ja karsimista olen saanut kestää koko elämäni ajan. Minusta olisi voinut tulla vaikka Van Gogh, enkä tarkoita sitä perunalaatua. Minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, mutta minusta ei tullut.

Tässä minä edelleenkin istun tien laidassa ja odotan kyytiäni. Alan kuitenkin miettimään, että saatoin tehdä virheen tilatessani taksin sijasta kilpikonnan. Mutta puhelinkopissa numeroa puhelimeen nakuttaessani en muistanut kilpikonnien olevan hitaita. Eikä kovin mukaviakaan, kilpikonnalla istuessa alaselkä on ikävän kovilla. Puhumattakaan tarjoilusta, tarjoilu on ensiluokkaisen huonoa. Jos tilaat shampanjaa, saat vettä. Jos tilaat vettä, saat vettä. Jos tilaat juustopekonimunavoileivän, saat vettä. Ihmettelen aina, mistä sitä vettä oikein riittää.

Mutta voi veljet, kun kilpparikyyti pääsee kuivalta maalta märälle merelle. Kyyti tasoittuu silkinpehmeäksi etenemiseksi. Ei se nopeaa silloinkaan ole ja tarjoiluna on edelleen pelkkää vettä. Enkä minä halua merelle tai veteen muutenkaan. Mutta eihän kilpikonna ymmärrä puhetta, tai edes tiedä että minä olen maksavana asiakkaana kyydissä. Mistä se sen voisi tietää. Mutta vedessä selkäni on ainakin turvassa.

Kyytini tulee. Hyppään kilven päälle ja koitan ottaa mahdollisimman hyvän ja rennon asennon. Huomaan heti, että kyytini lähtee kulkemaan aivan päinvastaiseen suuntaan siitä minne olisin halunnut. En kuitenkaan panikoi ja tilaan juustopekonimunavoileivän ja vettä.

Rannan vieressä menee rannan pituinen juuri asfaltoitu nelikaistainen rantabulevardi. Tai en minä tiedä kutsutaanko sitä rantabulevardiksi, minä en koulussa koskaan oppinut sitäkään. Pitäisi ehkä soittaa jollekin joka tietäisi. Nopeinpaan hätään päätän kuitenkin siirtyä läheisen palmun alle. Palmun alta löydän kookospähkinän, joka jo nauttii mojitoa auringon siirtyessä hetki hetkeltä lähemmäs horisonttia.

Minä en tiennyt, että kookospähkinät osaavat puhua, vaikka kerran näinkin televisiosta tositarinoihin perustuneen elokuvan aiheesta. Tässä elokuvassa kookospähkinä muistaakseni voitti lopulta Oscarinkin, vaikka tällä ei kuitenkaan ollu ainuttakaan vuorosanaakaan.

Istun kuitenkin nyt kookospähkinän vieressä kertomassa elämäntarinaani. Vaimo jätti, seuraava vaimo jätti ja lopuksi myös auto jätti. Auton kanssa tilanne on kuitenkin hieman erikoisempi, sillä se jätti minut sanaakaan sanomatta. En osannut edes aavistaa. Vaimojen kanssa nalkutuksen kasvavasta määrästä pystyi aina päättelemään tilanteen kehitystä. Vaikka enhän minä mikään ihanteellinen aviomies koskaan ollut, kertaakaan en uskaltanut edes katolle kiivetä lunta kolaamaan.

Auto sen sijaan, kuten jo kerroin, katosi aivan hiiskumatta, noin viikko 20 000 kilometrin huollon jälkeen. Naapuri sanoi, että se olisi varastettu. Mutta kuka nykymaailmassa nyt autoa varastaisi, en halunnut vaivata poliisiakaan naapurini tyhmillä älynväläyksillä.

Jatkan iltaista neuvotteluani tapaamani varsin herrasmiesmäisen kookospähkinän kanssa. Hänkin kertoo taustoistaan ja retkistään maailman merillä, mutta niistä en muista sen tarkemmin. Ja niistä osista joista muistan, en tunne itseäni velvolliseksi tai edes halukkaaksi kertomaan kenellekään mitään, koska joku voisi luulla minun kertovan omia tarinoitani. Tästä voisi seurata se, että minut laitettaisiin kirjoittamaan kirja tapahtuneista ja kokemistani asioista ja pelkään että lukijat pettyisivät kovasti, kun kertoisin kahdesta ex-vaimostani ja tilanteen eskaloitumisesta heidän kanssaan. Niin, ja tietysti siitä, kuinka en olisi päässyt naimisiin kummankaan kanssa jossei minulla olisi ollut rahaa.

Mojito loppuu ja hyväksi ystäväkseni illan aikana kasvanut kookospähkinä päättää siirtyä hotellilleen iltapesulle. Vaihdamme kuitenkin käyntikortteja ja lupaamme olla yhteydessä, asummehan kuitenkin vielä toista viikko saman nelikaistaisen rantabulevardin varrella. Jos se rantabulevardi nyt edes on. Varma olen vain siitä, ettei se tie moottoritie ole. Tai, en ole oikeastaan varma edes siitä. Itseasiassa, varma olen vain siitä että se ei ole suomalainen moottoritie sillä en näe missään naama punaisena kaasua painavia pönäköitä pikkupomoja bemareissaan ja audeissaan. Tämän ajatuksen myötä tunnen itseasiassa pientä mielihyvää, sillä sellainen minäkin olin. Ennenkuin 20 000 kilometrin huollosta juuri tullut autoni jätti minut.

Päätän kuitenkin varmuuden varoiksi soittaa aamulla kielitoimistoon. Minua kalvaa syvältä rantabulevardin tai moottoritien ongelma. Sitä ennen minun on kuitenkin hoidettava tehtävä, jonka takia rantabulevardin (tai moottoritien) varrelle matkustin. Otan kainalokotelostani pistoolini, lataan sen ja kävelen nurkan taakse.

Pääsiäismunatehtaalle matkustamisen päivä koitti ja niin koitti myös suuri pettymyksen päivä Kerekesille. Kerekes huomasi nimittäin aamulla, että kyproslainen Vasili oli varastanut hänen kulkupelinsä, punavihreän skootterin. Kerekes oli todella pettynyt, mutta ei niinkään kulkupelinsä varastamisesta, vaan siitä ettei hän ollut kerennyt sanomaan kulkupelilleen hyvästejä. Kyynel silmäkulmassaan hän ajatteli, että ehkä vielä näkisi skootterinsa joskus ja saisi hyvästellä vanhan toverinsa asiaankuuluvin menoin.

Pääsiäinen ja munat oli kuitenkin Kerekesillä edelleen mielessä ja hetken muisteltuaan parhaita skootterinsa kanssa kokemiaan hetkiä, hän kuivasi silmäkulmansa ja rupesi miettimään vaihtoehtoista matkustustapaa. Vaihtoehdoiksi Kerekes sai lopulta rajattua helikopterin, potkulaudan ja kookospähkinän. Kookospähkinää oli hänelle ehdottanut ohikulkija, eikä hän ollut raaskinut kieltäytyäkään ehdotuksesta ja oli luvannut ottaa kookospähkinän harkintaan.

Pitkän tovin ja useitten ajatusten jälkeen Kerekes päätyi lopulta kookospähkinään. Näin hän lähti kävelemään kookospähkinänsä kanssa kohti etelää, jossa munatehdas sijaitsi.

Kuitenkin, jo ennen puolimatkaa Kerekes rupesi ajattelemaan vuoria ja kuinka hienoa olisi edes kerran elämässä poimia alppiruusu. Kerekes oli kerran nähnyt alppiruusun televisiossa ja hänelle tuli jättimäisen suuri tarve poimia alppiruusu. Tilanne oli kuitenkin suhteellisen kiusallinen, sillä Kerekes asui Kreikassa, jossa alppiruusuja ei nähnyt kuin televisiossa ja kaiken lisäksi hän oli matkalla pääsiäismunatehtaalle. Kerekes oli neuvoton.

Hän istuutui tien varressa olleelle rajakivelle ja otti lohduttomana manttelinsa povitaskusta esiin vesivärinsä. Näitä lempivesivärejään hetken tutkiskeltuaan hän sai kuitenkin taas idean. Kerekes ei koskaan jäänyt pitkäksi aikaa rypemään, vaan pyrki optimistisesti purjehtimaan vaikka vastatuuleen, jos tilanne sitä vaati. Hetken mietittyään uusi suunnitelma oli taas viimeistelyä vaille valmis. Suunnitelmaa hän ei halunnut paljastaa kenellekään, mutta kohta hän oli taas ilomielin matkalla. Se kuitenkin paljastettakoon, että matkalla viheltelemänsä sävel liittyi suunnitelman sisältöön.

Ja eipä aikaakaan, kun Kerekes saapui pääsiäismunatehtaan portille. Porttivahdille hän ilmaisi selkeästi ja reippaasti nimensä, ikänsä ja puhelinnumeronsa. Porttivahti ihmetteli hieman puhelinnumeron ilmoittamistarvetta, mutta ei kuitenkaan kysynyt siitä sen enempää vaan kirjoitti puhelinnumeronkin varmuuden vuoksi ylös. Hän antoi Kerekesille neuvot ja pääsiäismunatehtaan tehdasalueen turvallisuusohjeet, suojakypärän, suojalasit, kuulosuojaimet, suojatakin ja paketillisen kondomeja. Tehtaalla kun oli käytössä nollatoleranssi, minkäänlaisia vahinkoja ei sallittu.

Kerekes puki portilla kaikki annetut turvavarusteet päälleen ja marssi suoraa tehtaanjohtajan puheille. He neuvottelivat johtajan ison johtajanhuoneen lasien takana tovin, jonka jälkeen mattapintaisen lasin läpi oli nähtävissä suoritettu reipas kädenpuristus. Oli selvää, että neuvotteluissa oltiin päästy yhteisymmärrykseen ja että nimet allekirjoitettaisiin sopimukseen vielä saman illan aikana.

Näin päättyi iloisen ystävämme Kerekesin matka ja elämä.

Kohti baaritiskia hoiperrellessaan tarinamme sankari huitaisee vahingossa kapakan seinällä olevaa taulua, joka jää huitaisun seurauksena ikävästi vinoon. Se ei tunnu kuitenkaan ketään haittaavan, vähinten tarinamme sankaria. Tämä taiteellinen Josef Stalinin muotokuva on kuitenkin aikaisemmin jo tuntunut jotakin kiinnostavan. Joku on nimittäin koittanut piirtää tälle entisaikojen Marja Tiuralle viiksiä tussilla. Tämä yritys on kuitenkin jäänyt kesken, kun piirtäjä on huomannut että Stalinilla on jo viikset muutenkin.

Samalla hetkellä kapakkaan astelee aivan sattumalta myös Suomen Kokoomuksen ja Keskustan poliitikkoja korruptioillalliselleen. Tällä kertaa tarjoilu on tilattu jo etukäteen, sillä eräs nimeltä mainitsematon poliitikko on ilmoittanut tappavansa itsensä, jos kekkereillä ei tarjota Valion maitoa. Poliitikot rullaavat itsensä varaamaansa loossiin, jonne heidän perässään työnnetään valtava saavi täynnä uunituoretta Valion maitoa. Voi kuin seurue yllättyykin, kun saavista esille pomppaa ilmielävä vapaasukellusta harrastava huora. Kukapa olisi arvannut, ja vielä kuin täytekakusta!

Mutta palataanpa takaisin tarinamme sankariin. Sillä ketäpä sivuosaan painetut umpikorruptoituneet poliitikot kiinnostaisivat. Kuten varmasti muistatte, jätimme tarinamme sankarin matkalle kohti baaritiskiä. Baaritiskille hän myös saapui, vaikka sanomattakin on selvää ettei reitti ollut se lyhin. Mutta kuten joka puolella maailmaa sanotaan, ei se tapa vaan se määränpää. Tosin, baaritiskin ollessa kyseessä, pidemmäksi venynyt harrastaminen surullisen usein lopulta tappaa.

Tarinamme sankari kuitenkin nojaa nyt baaritiskiin ja näyttää yllättävänkin vakaalta. Aikuisikään ehtinyt Paavo Pesusieni tulee tämän eteen, muttei vielä sano mitään. Tottuneesti hän odottaa, että palvelutilanne menisi ilman turhia sanoja eli että asiakas rykäisisi tilauksensa ja kummankaan ei tarvitsisi lähentyä ja aloittaa intiimiä suhdetta toistensa kanssa. Tarinamme sankari hikkaa kerran ja vielä toisenkin. Vasta tämän jälkeen hän saa hikoavien kasvojensa seasta lausuttua tilauksensa. Hän tilaa hybridi-tila-auton nahkapenkeillä ja lämmitetyllä etutuulilasilla.

Samalla hetkellä ulkona suden paikan ottanut lammas ulvoo kuuta. Tällä on vielä harjoittelu kesken, mutta ulvominen onnistuu jo jotenkuten. Ajoituksessa on kuitenkin vielä pienenpieniä ongelmia, sillä ainakaan tänään kuu ei vielä ole täydessä terässään keskipäivällä. Ohikulkija huikkaa tästä tiedon lampaalle, joka pyytää häpeillen anteeksi ja kävelee portaat takaisin kotiinsa. Lammas laittaa kellon herättämään yhdentoista tunnin päästä uudestaan.