Istun bussin takaoven vastakkaisella penkillä. Se on kuulemma turvallisin paikka bussissa, kunhan ei lennä rikkoutuvasta ikkunasta pihalle. Eihän näissä pirun lähiliikenteen busseissa mitään turvavöitä ole, joten voin hyvinkin lentää bussin alle. Mistä sitä tietää. Jos en lennä, minulla on hyvät mahdollisuudet selvitä hengissä tältä paikaltani.

Mietin mielessäni myös, kuinka pelastan onnettomuuden jälkeen muita. Otan tilanteen haltuun ja pelastan. Jälkeenpäin ihmisten kiitellessä sanon vain tyynesti, että en pidä itseäni sankarina ja tein vain sen mitä toivon että jokainen tekisi samanlaisessa tilanteessa. En anna lehtiin haastatteluja omalla nimelläni, koska en halua julkisuutta. Kotiin päästyäni lysähdän kasaan eteisen nurkkaan ja tärisen ja itken pitkän aikaa. Tämä on siis kuvitelmani, kuvitelmatkaan eivät saa olla liian ylväitä, niissäkin pitää näyttää heikkous.

Istun kuitenkin edelleen bussissa, ja pelkään kuitenkin lentäväni onnettomuustilanteessa rikkonaisesta ikkunasta kaatuneen bussin alle.

Mietin myös, kuinka helppoa olisi olla lumihiutale. Lumihiutaleitten ei tarvitse pelastaa ihmisiä kaatuneista onnettomuusbusseista. Vaikka talvella tapahtuvissa linja-auto-onnettomuuksissa lumihiutaleita jää vääjäämättä kaatuvan linja-auton alle, en ole kovinkaan peloissani. Enää en edes ole varma, olenko lumihiutale, linja-automatkustaja vaiko ihminen.

Olen maahanmuuttajalumihiutale, sadan Saharaan jouluaatoksi. Kaikki katsovat minua oudosti, eivät ole uskoa silmiään. En löydä kavereita, minusta tuntuu etten pysty integroitumaan yhteiskuntaan. Kuuma ilmasto, erikoinen kieli ja kulttuurit. En pysty omaksumaan niitä, minulla on vaikeaa. En pysty lämpenemään uudelle kotimaalleni, minulla on kova ikävä. En osaa kieltä, jokapäiväisestä elämästäni tulee työlästä ja vaikeaa. En saa työpaikkaa, teen pätkätöitä pakastevarastolla. Haaveilen palaavani sinne mistä tulin.

Ajan myötä muutun vesipisaraksi. Olen jo hieman paremmin sisällä uudessa yhteiskunnassani, mutta olen silti erikoinen näky. Minua ei tunneta, minulla on vain muutamia ystäviä. Minua tuijotetaan edelleen, vaikka minua kohti ollaankin nykyään ystävällisempiä. Välillä minua oikein jumaloidaan, mutten osaa alun jälkeen enää sanoa, huijataanko minua vain. En edelleenkään osaa kieltä kunnolla ja jokapäiväinen elämäni on edelleenkin vaikeaa. Harvat ystäväni kertovat, että kohta helpottaa. En ole varma, uskonko heitä.

Kuumuus palaa ja integroidun lopulta yhteiskuntaan. Häviän muitten sekaan, minua ei enää erota mitenkään. Enää en voi palata sinne mistä tulin, siellä olisin erikoinen. En kuitenkaan vieläkään tunne itseäni juurtuneeksi. Käyn Antarktiksella ja sielläkin minua katsotaan oudosti. Juureni on revitty irti ja minua pelottaa. Palaan kuitenkin Saharaan, jossa minulla alkaa olemaan suhteellisen hyvä elämä. Elämäni vesihöyrynä.

En usko, että olisi kovinkaan helppoa olla lumihiutale. Minulla on suhteellisen paljon helpompaa, kuin lumihiutaleella. Olen silti hieman kateellinen siitä, etteivät lumihiutaleet joudu linja-auto-onnettomuuksiin. Lumihiutaleet eivät myöskään maksa linja-autokyydeistään. Voi niillä on niin kovin paljon helpompaa.

Kirjoitan kalenteriini, että seuraavassa elämässäni olisin lumihiutale.